Kehonkuva

Pian, kun perhe suo otatan itsestäni ennen kuvat.
On ihan totta, että sitä sokeutuu itselleen. Enää ei osaa katsoa, onko hoikka vai pyöreä, lihava vai millainen. Minullakin useiden vuosien jälkeen on vaikea sopeutua olemaan lähes normaalipainoinen (bmi 27,38). Ja kyllä sitä huomaa itse ajattelevansa itsestään lihavana.

Minulla on pahana tapana myös haukkua itseäni typeräksi läskiksi o.O
Tietenkin kun erehdyn tai teen jotain tyhmää. Silloin, kun on tullut syötyä 10 voisilmäpullaa (ihan totta, tiesin, ettei pitäisi ottaa yhtään, sillä sitten peli on menetetty. Mutta halusin kuitenkin maistaa. Ja niin, soin itselleni yhden ja toisen ja kohta olinkin syönyt joka pelliltä vähän ja oho, vissiin toista kymmentä niitä tuli syötyä) tai kun on tehnyt jotain tosi typerää.

Toisaalta taas silloin, kun uusi vaate istuukin ihanasti tai kun ulkonäköä ja hoikkuutta (jota ei vielä oikeasti edes ole) kehutaan, niin tuntuu, ettei tässä nyt niin läskejä ollakaan. Mutta tämä olo tila on varmasti pahin kaikista. Kun kuvittelee jo olevansa siellä. Eihän se ihan oikeasti niin mene. Vaan kyllä nämä viimeiset metrit, viimeiset kilot normaalipainoon tai tavoitteeseen on ne vaikeimmat. Motivaatio on huipussaan, mutta sitten sitä alkaa antamaan periksi. Eihän yhdellä tällä tai tällä ole väliä. Eihän tällä nyt voi olla niin paljon väliä ja sitten se on homma jo aikalailla menetetty.

Puhuin aiemmassa postauksessani siitä, kuinka ohjelmani alkaa marraskuussa. Olen ilmoittautunut  TÄLLAISEEN. Odotukset ovat kovat, mutta niin varmasti se työkin, joka pitää tehdä. Ilmaista tämä lysti ei ole ollut, joten jos se edes pitää kiinni todellisuudessa :D.