Kohtalon ivaa tai universumin kosto?

Mä pidin eilen luvattoman herkkupäivän. Musta vain tuntui siltä, että kaipaan totaalisen nollaamisen. Pelkästään ruoka pyöri päässäni ja aattelin, että kunnon herkkupäivä auttaa kroppaa jaksamaan ja mä pääsen eroon kaikista näistä pakkomielteistä.

No en tiedä onnistuinko siinä. EN ehkä. Sillä universumi kosti. Eilen kaikki oli ihanasti, vaikka mua kyllä taas alkoi oksettamaan kun olin syönyt tarpeeksi, mutta eipä siinä mitään. Aamulla soi kello sitten 4.44. Ja mä suuntasin koiran kanssa juoksemaan. Tuli loppumatkasta hieman kiire, hyvä ettei sonta tullut housuun (anteeksi vain yksityiskohtainen kuvaus kaikille tutuille). Eikä se vielä riittänyt, kaikista eniten vitutuskäyrää nosti se, että lumi. Ja ei aurausta. Mä olin ehtinyt juoksta ehkä kilsan tai korkeintaan kaksi, niin jo oli mulla märät kengät. Ja sukat ja kaikki.

Ja sitten, syötyäni maittavan aamupalamunakkaani, maha tuli niin kipeäksi, ettei mitään rajaa. Kipeän mahan kanssa sain kamppailla koko tämän päivän. Varmasti kun viikon on ollut hiilarit pienet ja peruna, vehnä ja muu "kiellettyä", ja sitten tempaisee kaikkea oikein urakalla, niin huhhuh. Hyvä, että töistä selvisin. 

Sekoilin töissä kyllä niin kamalasti, ettei siihen paljon vatsakipuja enää kaivattu. Töiden jälkeen lähdin salille, ja siellä oinistelin takareisi-, pakara-, pohje- ja vatsatreenin. Kyllä oli hyvä treeni. Moni asia, joka oli mennyt päin pyllyä, ne pienet asiat, jotka nahnittivat ja kaikki. Hyvin purkautui jalkaprässiin ja maastavetoihin. Ihana treeni <3. Tämä luo kyllä uskoa siihen, että treenaaminen on yksi parhaimmista keinoista päästellä paineita.

Siitä tulikin mieleen, että äiti laittoi eilen viestiä, kuinka häntä huolettaa, ettei mun lihaksen kasvatus mene tärkeiden asioiden edelle. Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan vilpittömästi äitiäni, ja arvostan sitä, mitä hän on meidän lasten eteen tehnyt, mutta... lihasten kasvattaminen, treenaaminen, liikunta se on TÄRKEÄÄ minulle. Mä en voisi enää kuvitella elämää ilman kuntosalia tai liikuntaa yleensä. Miksei mulla voisi olla jotain tärkeitä asioista, jotka ovat vain minun juttujani. Hetkiä, jolloin ei tarvitse miettiä töitä, lapsia tai perhettä yleensä. Se on jotenkin niin euforinen tila, kun kiireisen työpäivän päätteeksi (tai ensimmäiseksi aamulla) saa luikahtaa salille sellaiseen kasvottomuuteen. Salilla ei kukaan tunne minua työn takia, eikä kukaan tunne minua perheen takia. Siellä saan olla vain se nainen, joka pukeutuu siihen punaiseen toppiin ja niihin kauheisiin kenkiin. Se on minun aikani, ja jotenkin minua loukkasi äitin viesti siitä, ettei minulla SAISI olla omia hetkiäni. Ettei minun harrastukseni ole tärkeä, vaikka se lisää minun jaksamistani äitinä ja työntekijänä. 

Toki nyt kun on herännyt muutamana aamuna taas aikasin, ja ollut viikon töissä, ei olo kamalan virkeä ole. Mutta se on vain ympäristön ja olosuhteiden seurausta. Jos minä en harrastaisi liikuntaa, makaisin vain kotona, söisin ja olisin kaikkea muuta kuin aktiivinen. Minä pidän kiinni tästä, minulle tärkeästä asiasta, vaikka äitin mielestä olisi paljon tärkeämpiäkin asioita. PISTE. (eikä se tee äitistä pönttöä tai minusta typerää, se on vain elämää ja asioiden laittamista tärkeysjärjestykseen.)

Huh. Kylläpä helpotti. 

Onneksi on muutama vapaapäivä tulossa ja ensi viikko on huomattavasti keveämpi viikko, kuin tämä. Iloinen asia on myös se, että postissa mua odottaa uudet salikengät. Sen lisäksi hieman menee aikaa, ennen kuin palautusjuoma loppuu :D.

4 kiloa protskua, joten eiku treenaamaan :D.

No uutta viikkoa kohti <3

<3

-Kaza