Kehityskuvat

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Tilitystä...

Maaliskuu on alkanut vaihtelevissa merkeissä.
Tai eihän tässä ole vielä, muutama hassu päivä sitten viime päivityksen. Silti tuntuu, että siitä on ikuisuus. Sunnuntain lenkistä ei juuri tullut mitään, Garminista (<3) loppui patteri, joten mä en jaksanut juosta kuin 8,8 kilsaa. Vähän harmitti, mutta peilaten tätä päivää vasten, ihan hyvä. Ehkei kaikkea tarvitse saada heti, vaan ehkä mullakin on aikaa treenata juoksukuntoa, fitness-kuntoa ja vaikka mitä kuntoa tässä elämässä.

Tänään on ollut kurja päivä. Mä söin ehkä 5 keksiä, ja 3 porkkanaa ja 2 näkkileipää, kun ei vain irronnut. Keksisinkö jonkun hyvän tekosyyn? Olinko liian väsynyt? Oliko mulla kauhea nälkä? Vai mikä oli?
En kyllä tiedä. Lopputulos on kuitenkin morkkis, tai en tiedä onko sitäkään. Ei ole olemassa selitystä, johon voisin vedota. Vähän tuntuu kyllä siltä, että eräässä mielessä olen pettänyt jonkun tai jotain. Minulla PITI olla selkärankaa, ja kas, aivan niin kuin silmäni sulkeutuisivat ja tietoisuus katoaisi. Ja miksi? Koska en osannut lopettaa, koska teki mieli, koska oli sellainen olo... Ja ei ehkä morkkis, vaan pettymys. Onneksi ajattelen, ettei elämä kaadu muutamaan keksiin. Tällä liikuntamäärällä ei muutama keksi kaada rekeä.

En tiedä tavoitatteko te tämän, mitä yritän tilittää. Ja en tiedä, miksi tilitän. Ehkä se rehellisyys, vaikkei se ketään kiinnostaisikaan. Ei aina ole yhtä riemuvoittoa... muttei elämä siihen lopu.

Vaikka muuten viikko on alkanut hyvin. Olen käynyt salilla eilen ja tänään, ja juossut aamulla keskimäärin 6-8 kilsaa. Eilen aamulla vietimme koiran kanssa hieman jännityksen hetkiä, kun eksyttiin metsään. Mä aattelin juosta vähän pitemmän lenkin, mutta sitten suuressa viisaudessani ajattelin oikaista yhdeltä tieltä. No se tie päättyi, ja koska mun takaa tuli ihminen, en voinut kääntyä takaisin. Mun oli pakko mennä pilkkopimeään metsään, jossa ei tietenkään ollut polkua tai mitään. Siellä risukon keskellä me koiran kanssa sitten selvitettiin tie pois. Jouduttiin jonkun omakotitalon pihaan. Tosi kiva. Onneksi ketään ei tainnut olla hereillä, hävetti jo ilman yleisöäkin tarpeeksi. Lähdin väärään suuntaan ja tajusin, että joudutaan kohta samalle tielle, jolta oltiin tultu. Ja tämähän ei tietenkään sopinut minulle, joka vihaa juosta samaa tietä edestakaisin (myöskään U-käännökset eivät kuulu valikoimaan). Ja ei kun tuntemattomalle tielle. Me ei päästy sinne mihin olisin halunnut, sen sijaan tultiin valaisemattomalle metsätielle, joka johti pururadalle. Kaikkialla oli hiljaista, pururadan pohja oli ihan jäässä, koska ladut. Ja mulla ei ollut hajuakaan, missä me oltiin. No onneksi pururadalta haarautui pieni kinttupolku ja mä hyökkäsin sille. Sieltä me päästiin sitten paikkaan, jonka tunnistin ja josta osasin kotiin. Kirosin kyllä mielessäni aika antaumuksella, sillä miten voi ihminen olla niin tyhmä. (Huomaatteko, kuinka keksien jälkeinen itseinho on iskenyt?)

Aikaa tuhrautui lenkillä ihan turhaa lipsuttelemiseen (ja taas pohdin sitä, kuinka nastalenkkarit olisivat olleet ihanat). Matkaa kuitenkin tuli 8.08 kilsaa ja aikaa kului 1h 02min. Ei siis missään huippuvauhdissa, mutta aamulenkiksi minusta vauhti oli ihan ok. (Vähän vauhtia hidastaa toisen jalan pikkuvarpaassa, siellä alapuolella oleva mahtirakkula ja "etuvarpaassa" oleva joku muu kipeys.)

Liikunta on kyllä ihmeellinen lääke. Jotenkin vain aamuheräämiset klo 4.48 on aika pahoja, varsinkin kun niitä pitää tehdä monena peräkkäisenä aamuna. Onneksi huomenna ei tarvitse herätä. (Tai siis tarvitsee herätä, mutta saan nukkua ainakin 1,5h pitempään)

Keksejä sulattelen huomenna töihin pyöräilyllä ja kuntosalilla, mutta valitettavasti tällä viikolla ei sillä tavalla ole aikaa syventyä, niin kuin kuuluisi syventyä liikuntaan ja jumppin. Salilla olen käynyt kaksi kertaa ja tehnyt ahkerasti sitä vuorikiipeilijä-, punnerrus- ja kyykkyhaastetta. Tänään vielä pitäisi punnertaa 20 kertaa, niin olisi päivän hommat tehty. Kaikkeen sitä pitääkin lähteä mukaan. Mutta siinä mielessä näyttää hyvälle. Kunhan tästä toivun :D.

Ja toivunhan minä. Elämä ei kaadu keksiin, ja koska mä vielä pystyn hengittämään, liikkumaan ja elämään, niin peli ei ole menetetty.

Mutta miten teillä, kuinka selviätte siitä, jos ette teekään suunnitelman mukaan?

Selvitäänhän me tästäkin.

<3
-Kaza

2 kommenttia:

  1. Tottakai selvitään .-) Pitää vaan olla armollisuutta itselle ja yrittää hyväksyä ettei kaikki mene aina niinkuin suunnittelis. Välillä lipsahtaa mutta eipä kai se maailmaa kaada.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D
      Kiitos kaikesta tsempistä Satu! Niinhän se on, että elämää voi suunnitella, mutta harvemmin se menee omien suunnitelmien mukaan. Onneksi huomenna on aina uusi päivä yrittää :).

      Poista