Aivonystyrät töissä

Mä olen pohtinut viime aikoina, että minkälaisia postauksia te tykkäisitte lukea? Mulla on ehkä se vika, että lukiessani lehtiä tulee mieleen kaikenlaisia juttuja, joista haluaisin kirjoitella ja jakaa ajatuksiani teidän kanssa, mutta mutta... unohdan ne aina ennen kuin niistä syntyy postaus. Tylsää, tiedän. Ehkä teidän kannalta ei ole mielenkiintoa ylläpitävää, jos aina kerron siitä, miten tämä päivä on sujunut ja kuinka hyvin olen pystynyt pitämään dieettini. 

Itsekuri ja sen puute on kuitenkin viime aikoina ollut päällimmäisenä mielessäni. Päällimmäisenä on ollut mielessäni se, mikä mua motivoi ja minkälaista kuvaa itsestäni kannan mielessä. Uudessa FIT-lehdessä oli elämäntaparemonttia käsittelevässä juttusarjassa life coach Anne Karilahden ajatuksia motivaatiosta. Jotenkin mua puhutteli mua siinä. Jokaisessa jutussa on kuherrusvaihe, mutta jossain vaiheessa NOUSEE seinä vastaan. Helppoa ei siis ole PITKÄÄN noudattaa jotain dieettiä tai treeniohjelmaa, sillä kuherruskuukausi päättyy joskus ja elämän todellisuus iskee. Tätä kutsutaan KASVUN PAIKAKSI. Pitää siis itse miettiä sitä, mikä on minun menestyksen kaava. Jos ja KUN menneisyydessä on ollut joku vaikea paikka, jossa motivaatiota on kyselty, mutta josta kuitenkin on selvitty. Ja sen tapahtuman kautta ajatella niitä toimintamalleja, joita noudattaa. Jos tekee aina samalla tavalla, esim. lopulta sortuu syömään itsensä ähkyyn tai ostamaan 3 kiloa irtokarkkia, vaikkei pitänyt syödä herkkuja lainkaan, ei voi lopputuloskaan olla kovin erilainen. Mitä siis pitäisi tehdä toisin? 

Miten saisi sen kaiken tekemisen tuntumaan pakon sijasta ihanalta ja iloiselta asialta? Mikä tekee tästä kaikesta tavoittelemisen ja saavuttamisen arvoisen. Jos motivaatio nousee pakosta ja heppoisista asiasta, niin seinän noustessa vastaan ei ole kykyä vastustaa kiusausta. Mutta jos motivaatio on selvänä mielessä ja se ei ole nk. ulkoisen pakon sanelema, vaan sisäinen, sen onnistumisen fiiliksen tavoittaminen auttaa motivaation ylläpitämiseen. 

Mikä on siis se syy, miksi minä teen tätä? Miksi haluaisin nousta joskus lavalle? Ehkä suurin motivaattorini on se, että näytän itselleni, että pystyn siihen. Vaikkei sitä aina uskoisi, minulla on tapana ajatella itseäni "epäonnistujana". Olen ikuisesti se läski ja huonolla itsetunnolla varustettu tyyppi, jota kiusataan koulussa ja josta puhutaan pahaa selän takana. Vaikka kuljenkin pää pystyssä, niin silti salaa tunnen surua siitä, etten minä ole osa porukkaa, vaan jotenkin outsider. Minun on näytettävä itselleni se, että pystyn tekemään sen, mihin uskon. (Tietenkin hyvältä näyttäminen ja liikunnasta syntynyt ilo vaikuttavat, mutta eivät niin paljon kuin tuo. Ja tämä aiheuttaa kyllä sen, että välillä pelottaa, että entä jos epäonnistunkin. Varsinkin nyt, kun pääsiäinen ei mennyt niin kuin suunnittelin ja söin ainakin mämmiä. Vanha epäonnistuja nostaa päätään ja haukkuu minua peilin edessä "Ei sinusta ole tähän, olet ruma ja lihava. Tulet aina olemaan, joten miksi yrität. Ota vähän karkkia, niin olo paranee". Kuinka kääntää tuo ääni voimavaraksi? Kuinka kääntää viesti positiiviseksi? Tänään on uusi päivä ja mahdollisuus vaikka mihin, miksi siis viillellä ranteet auki, kun mitään ei ole menetetty. Mutta muuttuuko mikään? Pystynkö muuttumaan?) 

Tietenkin pitää muistaa se, että sellainen unelma, joka minulla on vaatii paljon töitä. Mutta se ei ole mahdotonta. Olen seurannut nyt vähän aikaa Go Sara Go- nimistä blogia ja siinä voisi lukea myös minun tarinani, ylipainoisesta tyypistä lavoille pärjäämään. Uskomaton matka hänellä ja nimenomaan se antaa motivaatiota ajoittain. Mutta ennen kaikkea vala uskoa. Tosin pahimpina epätoivon hetkinä sitä ei ehkä ajattele niin. Mä yritin selittää yhdelle superystävälleni sitä, millaisesta tunnereaktiosta on kyse, kun syö vaikka samalla tietää, ettei tämä tee hyvää itselle. Se ajatus siitä, että "who cares?" ja "mitä väliä, ei tässä konkurssissa paljon tunnu", mutta hän ei ehkä ymmärtänyt. Monet kanssani samassa veneessä olevat kyllä tietävät. Sitä on niin vaikea selittää, mutta se on olemassa. Se vaatii todella voimia taistella tuota vastaan. Vaatii päättäväisyyttä ja motivaatiota takoa päähänsä, että sillä on väliä... Sitä tehtyä työtä ei kannata hassata. Töitä on paiskittu.

Mutta siis alkuperäinen kysymykseni oli, että millaisia postauksia TE, rakkaat lukijani haluaisitte? Millaisista asioista pitäisi puhua ja millaisia asioita jakaa? Mitä jaksatte lukea? Millä tyylillä?
Mitään asiantuntijablogia tästä on turha toivoa, sillä en ole mikään asiantuntija missään (tai ehkä töissä, mutta se ei kuulu tähän blogiin...). Enkä näe oikein tarpeelliseksi alkaa postauksissa neuvomaan ketään. Puhun vain omasta puolestani kuitenkin.

Tänään muuten sattui hauska juttu, tapasin ihmisen, joka kanssa olen pari vuotta sitten viettänyt tiiviin ajanjakson yhdessä. Tervehdin tyyppiä ja hän ei aluksi tuntenut minua lainkaan. Kerroin, kuka olin ja missä olimme tavanneet, tyyppi ihmetteli suureen ääneen, että miten suuri muutos oli minussa tapahtunut. Hän oli aivan ällikällä lyöty. Aikaa siis näiden kahden tapaamisen välissä oli vajaa 2 vuotta, miten paljon olenkaan muuttunut? Voiko siinä ajassa paljon muuttua?

<3
-Kaza