Vesisadetta ja valitusta

Eilen se sitten tapahtui. Kontrolli petti ihan totaalisesti ja tuli syötyä vaikka mitä. Toisaalta en kanna siitä huonoa omaatuntoa, mutta toisaalta vituttaahan se, että annan itselleni luvan syödä liian usein herkkuja. Mä en puhu enää repsahduksista, sillä ne ovat menneen talven lumia. Sen sijaan puhun luvan antamisesta, sillä jokainen päätös on miun oma. Minä päätin eilen syödä sipsiä, vaikka ne sisältää uskomattoman määrän p**kaa. Mutta miksi minä olen alkanut päättää tällaisia juttuja? Miksen enää pysty pitämään kiinni siitä, mitä olen saavuttanut ja mitä tavottelen?

Toisaalta syytän sitä, että olen laihduttanut vissiin kaksi vuotta putkeen. Olen ollut kokoajan jollain dieetillä ja tarkkaillut syömisiäni, jonkinlaista turnausväsymystä on havaittavissa. Kuitenkaan minulle ei sovi sellainen, että lopetan tarkkailun. Kesällä, kun loman aikaan niin tein, lihoin vissiin 5 kiloa. Mulla ei ole sitä kultaista keskitietä, vaan kaikki pitää mennä vaikeimman kautta. Ainakin vielä. Mutta tämän tiedostaminen ei poista olemassa olevaa ongelmaa.

Toisaalta asiaan hieman vaikuttaa se, ettei vielä ole tullut uusia ohjelmia ja ruokavalioita. Vasta ensi kuun puolessa välissä on tarkoitus alkaa tuolla BodyFitness-ohjelmalla (mitä se sitten tarkoittaa). Ja nyt elän sellaista välivaihetta. On jotenkin helpompi antaa lupa syömiseen, kun toisessa kädessä on se todellisuus siitä, ettei vielä ole edes alkanut tämä projekti. Mielessä soi ajatus siitä, että siihen asti voi elää kuin pellossa, mutta sitten pitää ryhdistäytyä. Ei se oikeasti mene niin, vaan nyt jo olisi hyvä saada kroppaa kuntoon. Olisi hieman lyhyempi matka tavoitteeseen.

Tällä viikolla olen kyllä kerännyt liikunta pisteitä hurjasti.

Toivottavasti tuosta jotain näkee ja saa selvää. Tokihan tänään on vasta perjantai ja liikuntapäiviä on jäljellä vielä kaksi. Mutta huomenna ja sunnuntaina suunnitelmissa on vain juoksulenkkejä kaksin kappalein. Ehkei peli ole menetetty, vaan jos ensi viikolla on nolla viikko, niin tiedän, mistä se johtuu. Tänään kuitenkin kävin tekemässä aikamoisen rinta, olkapää ja pohjetreenin. Nyt jo kivistää olkapäitä, kun tosiaan sai lisätä painoja melkein jokaiseen liikkeeseen. Näissä hetkissä sitä tuntuu, ettei kaikki työ ole mennyt hukkaan. Se motivoi taas jatkamaan.

 

 

 

Tässä aarteita arkistojen kätköstä. Tämä kuva on otettu joskus huhtikuussa. Tämä on siis lähtötilanne silloin. Noin pari viikkoa sen yhden firman, sitä yhtä haastetta takana. Ehkä viikonlopun aikana saisin kuvat siitä, että mikä tilanne on nyt. Oikeastaan itseänikin jännittää, että miltä tilanne näyttää. Niin kuin aiemmin kirjoitin, omalle tilanteelle sokeutuu niin helposti. Ei näe enää muutosta, vaan haukkuu itseään läskiksi tilaisuuden tullen.

 

Kuulostaa tosi terveeltä tämä minun minä-kuva. Mutta toisaalta tässähän sitä yritetään kokoajan parantaa. Minä olen kaunis, minä olen hyvä ja minä kelpaan. Tänään muuten on 5-vuotishääpäiväni, joten kyllä mie jollekin olen kelvannut <3.

 

Aurinko sateiseen päivään!

-Kaza