Kiireinen kevät...

Onpas kevät kiireinen. 

Koulutusta, menoa ja meininkiä. Ei ole aikaa kirjoitella juuri mitään. Tai jos on ollut aikaa, niin ei ole ollut fiiliksiä. 

Mun täytyy tunnustaa, että vaikka olen yrittänyt, ei se ole onnistunut. Mä en ole saanut motivaatiota takaisin samalla sykkeellä, kuin se oli silloin, kun tähän hommaan lähdin. Ja se motivaatiopula näkyy kaikessa. Tai ainakin melkein. 

Pystyn tekemään treenit täysillä ja aerobisetkin ihan hyvin. Mutta niin helposti tulee syötyä ohi ruokavalion. Ei mitään rajaa ole sillä himolla sokeriin, tai rasvaan ja suolaan, joka nyt taas on ottanut vallan. Nytkin taistelen sitä vastaan, etten mene kaapille syömään pähkinäsuklaata. 

Asiaan vaikuttaa myös se, että tässä kuussa mulla on vain viisi vapaapäivää. Eli pitkiä työputkia on, ja nyt takana on 12 päivää töitä, joihin sisältyy monta aamua, jolloin olen herännyt klo 4.39. Monta yötä, jolloin olen nukkunut vain 6 tuntia. Se näkyy kyllä silmäpussien lisäksi myös noissa himoissa. Väsyneenä pinna on kireämpi kuin viulunkieli ja tekisi mieli just syödä tuota pähkinäsuklaata ja sipsiä. Taidankin tulla tänne kirjoittelemaan aina, kun himot iskevät. Jotenkin se auttaa. 

Lauantaina on kuitenkin mun luvallinen herkkupäivä (vaikka Luoja tietää herkkupäivä on ollut luvattoman paljon tässä kuussa). On meidän pienen 3-vuotiaan synttärit. Huomenna mä leivon taas munkkeja ja vaikka mitä niihin juhliin. Pidän kuitenkin itse näppini erossa leipomuksista ja vasta lauantaina herkuttelen (ehkä sen kirjoittaminen auki helpottaa ja saa mut oikeasti uskomaan siihen, mitä sanon). 

Tuntuu jotenkin hassulta, jos annan nyt periksi ja syön menemään kaikki ne tulokset, joita olen yrittänyt saavuttaa. Kuulostaa tosiaan hassulta, että tekisin niin. Matka on kuitenkin ollut pitkä tähän asti.

Mä olen miettinyt sitä, missä mä olin vaikka pari vuotta sitten. 

Pahoittelen rumaa naamaa (ja toisaalta sitä, ettei naamaa nyt), mutta minusta nuo kuvat kertovat enemmän kuin oma sepustukseni. Onhan kehitys ihan hurja. Vaikkei se kehitys ehkä viimeisen kahden kuukauden aikana mikään riemuvoitto olekaan ollut, niin pitkällä tähtäimellä katsottuna ei voi väittää, etteikö jotain olisi tapahtunut. 

Sovitin eilen yhtä mekkoa, jonka olin ostanut vuosi sitten. Silloin se oli ollut ihan jees. Nyt se ei kuitenkaan enää istunut ollenkaan. Olen selvästi siis pienentynyt vuoden takaisesta, vaikka valitettavasti pienentyminen onkin hetkellisesti tyssännyt. 

Meillä alkaa kuitenkin alkuviikolla uusi "väliohjelma" ennen ms. bikini fitness part 2:sta, ja toivon, että sen myötä saisin kaipaamaani muutosta. Puoli vuotta on lyhyt aika, mutta tiukoilla kaloreilla se on kyllä aika rankka. Ja näin kun kirjoitan, mietin, että onkohan musta sittenkään lavoille. Jos puoli vuotta iskee mulle jo vaikeutta, niin miten sitten vuosi tai yli kisadieettiä??

Pohdiskelin tänään salilla, että kyllä voimatasot ovat kehittyneet valtavasti. Vaikkein ihan pysty täyttämään sitä tavoitettani vetää leukoja sen 12x3, niin kyllä sekin aika on vielä edessä. Mulla on vahva usko siihen, että vaikkei ruokavalio olekaan aina ihan ok, niin siitä huolimatta lihaskunto on. Treeneistä en ole tähän mennessä koskaan luistanut, ja vaikka onkin ollut koulutuksen takia melkein viikon tauko, niin omaa laiskuuttani en ole jättänyt treenejä tekemättä. Ja se on musta kyllä kunnioitettavaa myös.

Vaikka kyllä täytyy tunnustaa, että vähän pitää olla myös pettynyt itseensä. Siihen, että antoi välillä niinkin helposti periksi. Ja pettymys on varmasti pahinta. Ei oikein voi selitellä itselleen, vaikka teille voisin selitellä vaikka miten. 

Ja toisaalta taas se armollinen puoli siitä, ettei tämä puoli vuotta ole kaikki. Tästä on vielä eteenpäin mentävä ja yhden kieltäytymisen jälkeen tulee toinen ja siitä se sitten lähtee. Motivaatio tulee sisältä, kun taas sisäistää sen, MIKSI ja MITÄ. 

Tämä pitääkin miettiä ja hyvinkin tarkasti.

<3

-Kaza