Jäätävä tauti.

Jos mä iloitsin yhden kerran, että mahatauti jäi päivään. Joskus viime kuussa. Niin nyt ei paljon naurata. Sunnuntai-iltana, kun tulin raskaan päivän jälkeen töistä iski aivan yks kaks hillitön kipu vatsaan. Siis niin jäätävää. Kuin joku purstaisi koko vatsaa kasaan. Maanantaina meinasin kuolla Siwan kassalle, kun olin muka jo parantunut ja töissä. Ei auttanut kun soittaa työterveyteen ja kerjätä sairaslomaa. Sitä mulla on nyt keskiviikkoon asti.

Harmittaa kamalasti, että tämän viikon treenit jää nyt vähän vaiheeseen, mutta ei musta tässä kunnossa olisi mitään viisasta tekemään. Olo on kuin... hmm... raskaanaolevalla. Ylämaha on turvoksissa ja ihan kova, aaltoileva kipu iskee seistessä, rasituksessa, istuessa, syödessä. Tänään on jo vähän parempi, mutta nukuin mä tuossa äsken parin tunnin päikkärit, kun en vain pystynyt enää valvomaan. Kävin apteekissa täydentämässä lääkevarastoja ja ostin kokeeksi maitohappobakteereita, jos ne tasapainottaisivat oireilevaa vatsaani. Yksi pilleri takana, mutta ei muutosta. Tänään on ruoka kuitenkin jo hieman maistunut, joten jos elämä voittaa.

Torstaina olisi sitten PT-treenit, joten senkin puolesta voisin jo tervehtyä. Mulle tulee kyllä ihan kamalan huono omatunto, kun en pääse salille tai aerobisia tekemään. Mä en muuta voi miettiä, kuin mun ruokavaliota ja liikuntaa, jota en voi nyt harrastaa. Se on kuitenkin sanottava, että aika tiukasti olen listan mukaan syönyt, eilen kyllä jätin yhden ruoan syömättä ja söin tilalla hedelmiä. Ei vain pysynyt muuhun kuin niihin. Kyse ei siis ole mistään herkkujen syömisestä.

Ja herkkujen syömisestä tuli mieleen herkkupäivä ja tässä olotilassa herkut suorastaan oksettaa. Mä en pystynyt syömään kaikkea jätskiä, tai irttareita, joita olin itselle ostanut herkkupäiväksi. Nyt tuntuu lähinnä siltä, etten herkuttele enää ikinä. Jos tämä vatsis johtuukin niistä. Tai siis en tiedä onko mulla vatsatauti, sillä en oksenna enkä ripuloi, vatsaan vaan sattuu ihan sietämättömästi. Mutta jotenkin sen liittää niin vahvasti tuohon lauantaihin, etten tiedä tekeekö koskaan enää mieli herkkuja. Uudenlaista motivaatiota sitä kuitenkin taas saa, ei tee mieli vetää mitään ohi listan. Hyvä, että selviytyy noistakaan mitä PITÄISI syödä.

Vaan outoa on ihmisen käytös. Siis se ajatus, että nytkin pitäisi liikkua, vaikkei kunnolla jaksa edes seistä suorassa. Viikko on kuitenkin pitkä aika, kun elämä kulkee neljän viikon sykleissä. Tällä viikolla, jos tulee vain 2 salitreeniä tehtyä, niin se on heti jotenkin rangaistava juttu. Onneksi alkaa tuo loma, että jos silloin ehtisin tekemään pari aamusalia ja sitten pari päiväsalia. Lomat on sillei vaikeita, sillä krooninen huonoäiti-fiilis iskee, jos on pois lasten luota, mutta toisaalta huonoihminen-fiilis iskee heti, jos on pois salilta. Kuitenkin liikunnasta on tullut niin iso osa mun elämää, etten haluaisi olla menemättä ja tekemättä. Viimeksi mun projekti meni ihan v*****s kesäloman takia. Silloin lakkasin ajattelemasta, liikkumasta, mutta keskityin sitäkin enemmän syömään. Kaikki se, mitä olin saavuttanut meni kuukaudessa ihan plörinäksi.

Kesäloma se lähestyy nytkin, mutta toivon sen olevan sen liikunnan suhteen erilainen. Ehkä pystyn pitämään yllä sitä elämäntapaa, joka nyt on. Mutta paljon tietenkin vaikuttaa se, missä me ollaan, kenen luona ja miten pitkään. Ei kylissä voi mennä sanelemaan, että mitä syödä ja mitä jättää syömättä. (Ainakaan yökylissä.)

Voi huh, todellista jännistystä elämässä. Kirjoittelin tähän asti rakkaan E:n profiilista ja nyt vaihdoin omaani, mutta sepäs ei onnistunut, että kopioin kirjoituksen ja liitän sen sitten tänne, kun profiileja vaihtaa koneelta. Mutta onneksi ihana blogspot tallentaa nämä julkaisemattomat kirjoitukset automaattisesti luonnoksiin. Meinasi jo itku päästä. Mutta onneksi ei päässyt. 

No mutta mun piti julkaista muutama kuva. Nyt tuntuu, ettei kehitystä näe. Ehkä loppukuusta otatan taas kokovartalokuvat, kunhan kaikki turvotus herkkupäivältä laskee.

Mä ehkä kuvittelen, että tuo "keskimaha" on pienentynyt, mutta täytyy tunnustaa, että kuvat on laadullisesti ihan eri luokkaa. Ainakin jonkinlaista toivoa on... 

Tässä sen sijaan ei juuri ole muutosta. 

 

Sen sijaan juoksemisessa tuntee eron. Siis ihan erilaiselta tuntuu juosta, kun on harjoitellut. Aamullakin saa jo ihan hyvän vauhdin ja jaksaa ihan hyvän matkan. Olen sitä jo aiemminkin hehkuttanut, mutta hehkutan edelleen. Se on kyllä niin huippua :D.

No nyt täytyy palata taas arkeen ja mennä hakemaan lapset töistä, eli hoidosta. 

Älkää te sairastuko!

<3

-Kaza